Nyt on palauduttu vauhdikkaasta kesästä kotioloihin. Paluu töihin ja oman talon rakennus jatkuu, ei kyllä hirmuisesti huvita tuo rakentaminen tällä hetkellä. Paljon mielummin töiden jälkeen urheilisi ja olisi vaan ja nauttisi värikkäästä syksystä, mutta ei vielä vähän maalia, autokatos pystyyn ja sitten jatkamaan yläkertaa… plääh… no jospa se rakennusinto sieltä tulee kun pimeys iskee.
Kesän aikana ei mitään uutta vauvasektorilla. Mutta nyt ovat rattaat sentään lähteneet pyörimään. Kävimme molemmat verikokeissa lapsettomuushoitojen aloittamista varten, siitä meni viikko ja ilmoittivat että nyt on lähete lapsettomuusklinikalle laitettu, siitä viikko tuli lapsettomuusklinikalta kirje, että nyt on lähete vastaanotettu. Tuntuu niin hitaalta. Nyt odotetaan että saadaan kutsu lääkärille ja kuullaan mikä on seuraava askel.
Itseä on mietityttänyt se, että verikokeiden ja sisätutkimuksen lisäksi mitään muuta ei minulta ole tutkittu, entä jos siellä on vaikka joku kysta, jota ei ultrassa näy, entä jos siellä on entrometrioosi, onhan minulla kovin kiuliaat menkat, entä jos munatorvet on tukassa. Olisi niin hyvä tietää missä vika on, että tietäisi onko mitään mahdollisuutta tulla raskaaksi luonnollisesti.
Tänä syksynä hoidot siis pitäisi alkaa, toisaalta on jännittynyt ja odottava olo, toisaalta pelottaa miten rankkoja hoidot ovat ja se että jos hoidoista huolimatta jatkuvasti päätyy uutten pettymykseen… Miten sellaisen kestää?
Lapsettomuus on saanut minussa aikaan paljon monenlaisia ajatuksia. Toisinaan tuntuu että minua rangaistaan, että nyt kun olen löytänyt ihanan miehen joka tekee minut onnelliseksi ei minulle muuta onnea suvaita. Enkö sitten ansaitse saada enemmän?
Toisinaan taas mietin sitä että ehkä tämä koettelemus on tarkoitettu henkiselle kasvulleni, ehkä sen tarkoitus on näyttää että maailmassa on paljon erillaisia tarinoita, erillaista surua ja iloa. Olen pitänyt itseäni nöyränä ihmisenä, mutta tämä on tehnyt minut vieläkin nöyremmäksi, kun huomaa että maailmassa on paljon asioita jotka eivät ole itsestäänselvyyksiä.
Tämän lisäksi lapsettomuus on saanut minut ajattelemaan todella paljon myös parisuhdettani, miten tärkeä tukeva kumppani onkaan vaikeina hetkinä. Ajattelemaan myös sitä, että tämä mies seisoo rinnallani, vaikka en koskaan saisi haaveilemiana lapsia. Mieheni järjesti minulla synttäriyllätyksen; vuorimaisemia, syksyn taikaa, hyvää ruokaa ja laatuaikaa hänen kanssaan; on ihana huomata miten paljon toista rakastaakaan.
Elämän tarkoitustakin sitä pohtii. Aiemmin ajattelin että vanhempana oleminen on yksi suurimmista elämän tarkoituksista, ehkä se ei olekaan niin. Oman onnen löytäminen kai se on se suurin elämän tarkoitus. Siinä tapauksessa jos en lapsia saa, on onni löydettävä ilman lapsia ja vanhemmuutta. Hartaasti toivon, että minulle suodaan onni saada lapsia ja olla vanhempi osana muita haaveita jotka tekevät minut onnelliseksi. Tällä hetkellä en voi sanoa olevani täysin onnellinen, on kovin kipeää olla tahattomasti lapseton.
